Suomen ruokajärjestelmää on rakennettu vuosikymmeniä kustannustehokkuusajattelun pohjalta. Tulokset ovat olleet hyviä: kuluttajat käyttävät ruokaan enää 12 % kulutusmenoistaan ja 88 % voidaan käyttää muiden tarpeiden tyydyttämiseen.
Kustannustehokkuus on saavutettu osaamisen ja teknologian kehittymisen sekä lisääntyneen työnjaon kautta. Maatiloilta on kuoriutunut pois sekä panosten tuotantoon että tuotteiden jalostukseen liittyviä toimintoja. Vielä viime vuosisadan alkupuolella suomalaiset maatilat olivat panostuottajia, raaka-ainetuottajia ja jatkojalostajia. Lannoitteena oli lanta eikä apulanta ja jatkojalostusvälineinä kirnu ja mylly. Omavaraisuus oli korkea, mutta eipä silloin tosin ollut ruokittavana oman koti- ja paikallistalouden ulkopuolella miljoonapäistä kaupunkilaisväestöä.
Keskinäisriippuvuus syvenee
Kehityksen tuloksena ruokaketjussa vallitsee vahva keskinäisriippuvuus. Maatilat ovat riippuvaisia panostoimittajista, elintarviketeollisuus maatiloista, kauppa elintarviketeollisuudesta ja kuluttajat kaupasta. Koko ketju on vahvasti riippuvainen tuontipanoksista.
Kustannustehokkuuden kääntöpuoli on haavoittuvuus. Minkä tahansa osan toimintahäiriö heijastuu laajalle. Halpaan hintaan tähtäävä tuotantokustannusajattelu voi mahdollistaa esimerkiksi ilmastoystävällisen tuotannon laajentumisen, mutta monet muut yhteiskunnan kannalta merkittävät asiat eivät toteudu tuotantokustannuksia karsimalla. Tällaisia ovat muun muassa luonnon monimuotoisuus, huoltovarmuus, oikeudenmukaisuus ja ihmisoikeudet.
Vallalla olevan talousajattelun perusidean mukaan hinta viestii suhteellisesta niukkuudesta ja ohjaa resurssit siihen tuotantoon, jolle on kysyntää. Vaikka edellä olevista asioista olisi niukkuutta, tuotantokustannusperusteinen raaka-aineen tai tuotteen hinta ei kerro siitä mitään. Monin paikoin elintarvikeketjussa vallitseva monopolistinen tilanne heikentää viestin välittymistä vielä lisää.
Perusasiat pohdintaan
Asiantilaa on yritetty korjata markkinamekanismin ulkopuolelta erilaisilla ehdollisilla tulonsiirroilla eli tuilla ja normiohjauksella. Lopputulos on hyvin tunnettu massiivinen tukijärjestelmä, josta on tullut ikiliikkuja. Suuri tuki mahdollistaa halvan hinnan ja halpa hinta edellyttää tukea. Halpa hinta on suomalaisen ruokaketjun painovoimakentän ydin, johon kuluttajia on totutettu massiivisella mainontapotilla. Poispääsy tästä yhtälöstä häämöttää kuun pimeällä puolella tai kauempana.
Ruokajärjestelmän tulevaisuutta pohdittaessa onkin syytä pohtia tuhansien yksityiskohtien sijaan perusasioita. Mihin toimijoita kannustetaan? Millaista maailmaa tässä ollaan rakentamassa? Miten ruokaketjusta tehdään ruokajärjestelmä? Miten saavutetaan muutakin kuin halpa hinta?
Tuomas Kuhmonen
Tulevaisuuden tutkimuskeskus, Turun yliopisto
